Soon moro.

Eipä ole näkynyt tekstejä Rouva Pullamössöltä. Syy siihen on ilmeinen - repsahdus on käynyt ja varsin kovalla kolinalla. En tiedä kuinka paljon kadotettuja kiloja olen hankkinut takaisin, luultavasti kaikki. Nyt on (jälleen) aika tehdä ryhtiliike.

Inhoan itseäni, olomuotoani ja huonoa kuntoani. Miksi on niin helkkarin vaikea sitten tehdä asialle jotain? Turha puolustautua ihmissuhteiden hankaluuksia (ne olivat ja tulivat loppuunsa, check), läheisen menettämisellä (check), yleisinä vastoinkäymisinä (check, check, check, check).
Kun kaikki muu valuu paskana niskaan, on tosi tosi hauskaa valloittaa sohvanpohja herkkujen kanssa (not). Jos itkeminen kuluttaisi kaloreita, olisin varmaan jo missimitoissa.

Ja viikkoa myöhemmin...

Olen edelleen pystynyt pitämään kiinni itsekuristani. En ole nyt käynyt vaa´alla, pitäisi ehkä. Mutta olo on huomattavasti parempi. Polvet eivät ole enää kipeät, pystyn liikkumaan paljon vaivattomammin ja mieluusti liikunkin enemmän. Hyötyliikuntaa on tullut mukaan kuvioihin enemmän, ja se on hyvä.

Alkaa tämä herkuttomuus tuntua elämäntavalta, ihan niinkuin pitääkin. Välillä on yhä päiviä, jolloin tätä Rouva Pullamössöä edelleen vaivaa "munchies" (vaikken mitään pössyä polttelekaan), mutta sekin on pysynyt paremmin hallussa. Ennen kun munchies oli ihan päivittäinen ongelma, josta seurasi morkkis, josta seurasi lisämunchies. Ehkä rankaisin itseäni alitajuisesti syömällä lisää. Nyt kun munchies on iskenyt, olen kyllä syönyt (jotain mitä eteen sattuu), mutta ilman övereitä. Huraa sille!

Vaikeudet ihmissuhteissa auttavat näköjään painonpudotuksessa. Oksettaa, eikä tee mieli syödä mitään. Mieli on silti harmaa, enkä osaa iloita siitä, että vaaka näyttää (patterinvaihdon jälkeen) edelleen pienempiä numeroita.

Mietin, että huomaako kukaan muutosta. Itse en peilistä katsoen mitään huomaa, sama tyhmä kaksoisleuka roikkuu mukana. Vaikka minulta painonlähtö on aina huomattu ensimmäisenä kasvoista. Mietin, korjaantuuko ihmissuhteeni, tykkäisikö se minusta enemmän kun olisin laihempi. Ehkä hän haluaa minut takaisin sitten, kun kiloja on takana paljon enemmän. Tai sitten ei, persoonani on tainnut tehdä lähtemättömän vaikutuksen, nimenomaan pahassa merkityksessä.
Mietin, miksen onnistu pitämään ystäviä. Johtuuko sekin painostani?
Mietin, mitä ilkeää kommenttia ex-mieheni vanhemmat viikonloppuna antavat, kertaakaan en ole välttynyt ikäviltä piikeiltä, koskien painoa.
Mietin, miksei ahdistus helpota kilojen lähdön myötä.

Olen aina ollut ns. kiltti tyttö. Kotona on opetettu, ettei vanhemmille sanota vastaan. Joskus pienenä vastasin itkien lankapuhelimeen, ja kun sukulainen kysyi, mitä kuuluu, vastasin edelleen itkien, että hyvää kiitos. Olen tainnut piilottaa kaikki pahat asiat näiden kilojen alle, ja kuvitellut että ne pysyvät haudattuna siellä. Eivät ne kuitenkaan pysyneet, ja toivottavasti kohta ei ole enää minkä alle piilottaa.

Askel kohti oman elämäni supersankariutta on kuitenkin otettu, muutenkin kuin vahtimalla syömisiä. Kohta toivottavasti pääsen tämän alistavan ikeen alta pois ja ehkä sitten puhkean kukkaan. Ehkä tämä typerä persoonallisuutenikin vaihtuu toisenlaiseksi.

Pohdintaa

Pohdin itsekseni viime yönä syntyjä syviä. Minulla on elämässäni hiukan hankala jakso meneillään, on ollut jo hyvän tovin. Olen sillä hankaluudella oikeuttanut syömistäni, ja hankkinut itselleni vielä jättimorkkiksen niiden hankaluuksien päälle. Kun ahdistaa, on kiva syödä. Ja vaikka tuntuu, että syöminen on ollut ainoa asia, johon olen itse voinut vaikuttaa, minulla ei ole ollut tarpeeksi itsekuria lopettaakseni sen tyhjänpäiväisen mässäämisen.

On ollut aika helpottavaa huomata, että sitä itsekuria kuitenkin viimein löytyi. Henkinen olokin on parempi, kun nuo jättimorkkikset ovat jääneet pois. Ehkä tästä pääsen pikkuhiljaa oman elämäni sankariksi? Jos tässä onnistun, onnistun ehkä jossain muussakin asiassa. Myös kirjoittaminen auttaa, vaikkei tätä moni lukisikaan. Olen onnellinen, että kaksi viikkoa sitten sain sen herätyksen, jota niin kovasti kaipasin.

Olen aika onneton liikkuja, uiminen on jäänyt viime aikoina väliin kokonaan, ja tämän massan kanssa ei huvita vielä paljon kävelyä ihmeempää tehdä. Mutta olen ajatellut, että jos tässä nyt laittaisi yhden osa-alueen ensin kunnolla kuntoon (ravinto) ja sitten kun paino vähän enemmän putoaa, aloittaisi jonkun mukavan lajin. Olen aina tykännyt tanssimisesta, ja ehkäpä vielä johonkin tanssilajiin osallistunkin joskus. Näin ollen jatkan hyötyliikuntaa päivisin ja keskityn pitämään herkut kaupassa :)

Pullamössö, 130kg? (Käyköhän toi vaaka ihan täysillä?)

Oho??

Kävin vaa´alla. Se näytti 128kg. 7kg olisi siis humpsahtanut johonkin mystiseen toiseen ulottuvuuteen?
Voiko vaakojen välillä olla noin valtavia eroja??? En ole ihan varma, uskonko tähän kyseiseen yksilöön, vaikka mukavahan se olisi uskoa...

Perjantai on vaikea päivä

Ainakin normaalisti. Perjantaina on ostettu mässyherkut viikonlopuksi, luvattu (valheellisesti), että ne syödään vasta lauantaina, vaikka lauantaina yleensä ei ole jäljellä ollut kuin rippeet. Tällä kertaa kaupasta ostettiin ihan normaalia ruokaa, herkut jäivät miehen karkkipussiin ja minun Fazerina-patukkaan. Sipsihyllyllä mietin, josko olisin ottanut jonkun pienen pussin, mutta päädyin olemaan ilman. Pelkään, että pienestä lähtee taas vauhtiin se kamala riippuvuus, jonka nyt tunnen jollain lailla taltuttaneeni.

Ihan niinkuin housut olisivat vähän löysemmät? Pitäisi kaivaa vaaka, tuo totuuden torvi, esiin.

Edistysaskel nro 1?

Olen ollut viikon ilman sipsejä. Ja karkkia. Tänään oli kaupassa hetki, jolloin en edes ajatellut ostavani herkkupusseja kotiin. Olen aika ylpeä itsestäni.