Vaikeudet ihmissuhteissa auttavat näköjään painonpudotuksessa. Oksettaa, eikä tee mieli syödä mitään. Mieli on silti harmaa, enkä osaa iloita siitä, että vaaka näyttää (patterinvaihdon jälkeen) edelleen pienempiä numeroita.

Mietin, että huomaako kukaan muutosta. Itse en peilistä katsoen mitään huomaa, sama tyhmä kaksoisleuka roikkuu mukana. Vaikka minulta painonlähtö on aina huomattu ensimmäisenä kasvoista. Mietin, korjaantuuko ihmissuhteeni, tykkäisikö se minusta enemmän kun olisin laihempi. Ehkä hän haluaa minut takaisin sitten, kun kiloja on takana paljon enemmän. Tai sitten ei, persoonani on tainnut tehdä lähtemättömän vaikutuksen, nimenomaan pahassa merkityksessä.
Mietin, miksen onnistu pitämään ystäviä. Johtuuko sekin painostani?
Mietin, mitä ilkeää kommenttia ex-mieheni vanhemmat viikonloppuna antavat, kertaakaan en ole välttynyt ikäviltä piikeiltä, koskien painoa.
Mietin, miksei ahdistus helpota kilojen lähdön myötä.

Olen aina ollut ns. kiltti tyttö. Kotona on opetettu, ettei vanhemmille sanota vastaan. Joskus pienenä vastasin itkien lankapuhelimeen, ja kun sukulainen kysyi, mitä kuuluu, vastasin edelleen itkien, että hyvää kiitos. Olen tainnut piilottaa kaikki pahat asiat näiden kilojen alle, ja kuvitellut että ne pysyvät haudattuna siellä. Eivät ne kuitenkaan pysyneet, ja toivottavasti kohta ei ole enää minkä alle piilottaa.

Askel kohti oman elämäni supersankariutta on kuitenkin otettu, muutenkin kuin vahtimalla syömisiä. Kohta toivottavasti pääsen tämän alistavan ikeen alta pois ja ehkä sitten puhkean kukkaan. Ehkä tämä typerä persoonallisuutenikin vaihtuu toisenlaiseksi.

Pohdintaa

Pohdin itsekseni viime yönä syntyjä syviä. Minulla on elämässäni hiukan hankala jakso meneillään, on ollut jo hyvän tovin. Olen sillä hankaluudella oikeuttanut syömistäni, ja hankkinut itselleni vielä jättimorkkiksen niiden hankaluuksien päälle. Kun ahdistaa, on kiva syödä. Ja vaikka tuntuu, että syöminen on ollut ainoa asia, johon olen itse voinut vaikuttaa, minulla ei ole ollut tarpeeksi itsekuria lopettaakseni sen tyhjänpäiväisen mässäämisen.

On ollut aika helpottavaa huomata, että sitä itsekuria kuitenkin viimein löytyi. Henkinen olokin on parempi, kun nuo jättimorkkikset ovat jääneet pois. Ehkä tästä pääsen pikkuhiljaa oman elämäni sankariksi? Jos tässä onnistun, onnistun ehkä jossain muussakin asiassa. Myös kirjoittaminen auttaa, vaikkei tätä moni lukisikaan. Olen onnellinen, että kaksi viikkoa sitten sain sen herätyksen, jota niin kovasti kaipasin.

Olen aika onneton liikkuja, uiminen on jäänyt viime aikoina väliin kokonaan, ja tämän massan kanssa ei huvita vielä paljon kävelyä ihmeempää tehdä. Mutta olen ajatellut, että jos tässä nyt laittaisi yhden osa-alueen ensin kunnolla kuntoon (ravinto) ja sitten kun paino vähän enemmän putoaa, aloittaisi jonkun mukavan lajin. Olen aina tykännyt tanssimisesta, ja ehkäpä vielä johonkin tanssilajiin osallistunkin joskus. Näin ollen jatkan hyötyliikuntaa päivisin ja keskityn pitämään herkut kaupassa :)

Pullamössö, 130kg? (Käyköhän toi vaaka ihan täysillä?)

Oho??

Kävin vaa´alla. Se näytti 128kg. 7kg olisi siis humpsahtanut johonkin mystiseen toiseen ulottuvuuteen?
Voiko vaakojen välillä olla noin valtavia eroja??? En ole ihan varma, uskonko tähän kyseiseen yksilöön, vaikka mukavahan se olisi uskoa...

Perjantai on vaikea päivä

Ainakin normaalisti. Perjantaina on ostettu mässyherkut viikonlopuksi, luvattu (valheellisesti), että ne syödään vasta lauantaina, vaikka lauantaina yleensä ei ole jäljellä ollut kuin rippeet. Tällä kertaa kaupasta ostettiin ihan normaalia ruokaa, herkut jäivät miehen karkkipussiin ja minun Fazerina-patukkaan. Sipsihyllyllä mietin, josko olisin ottanut jonkun pienen pussin, mutta päädyin olemaan ilman. Pelkään, että pienestä lähtee taas vauhtiin se kamala riippuvuus, jonka nyt tunnen jollain lailla taltuttaneeni.

Ihan niinkuin housut olisivat vähän löysemmät? Pitäisi kaivaa vaaka, tuo totuuden torvi, esiin.

Edistysaskel nro 1?

Olen ollut viikon ilman sipsejä. Ja karkkia. Tänään oli kaupassa hetki, jolloin en edes ajatellut ostavani herkkupusseja kotiin. Olen aika ylpeä itsestäni.

Pullamössön paluu

On se ihmisen mieli kummallinen. Vaikka kuinka on "yrittänyt" kunnostautua tässä projektissa, on käsi hiipinyt kuin itsestään sipsipussin suuntaan iltaisin. Tai karkkipussin, tai ihan minkä vaan. Ja itseasiassa sain sille toissapäivänä hyvän selityksen.

Jouduin tuossa käymään sokerirasitustestissä, kun synnytyksestä tuli vuosi vierähtäneeksi. Oli tarkoitus jälleen kerran kunnostautua pari viikkoa ennen sitä testiä, että tulisi hyvät arvot. Mutta arvatkaapa mitä. Unohdin koko testin. Edellisenä päivänä kännykkä siitä sitten muistutti, ja pelkäsin kuollakseni, että kaikesta mässäilystä johtuen arvot olisivat päin prinkkalaa ja minulla todettaisiin aikuisiän diabetes.

Toisin kuitenkin kävi. Kaikki on kunnossa, kolesteroliarvot ovat ihanteelliset, ei mitään vikaa missään! Tulosten kuulemisen yhteydessä minulla oli puolentoista tunnin aika ravitsemusterapeutille. Ja kun päivien ruokarytmiä ja -määriä käytiin läpi, terapeutti totesi, että syön päivisin liian vähän. Ja siitä sitten johtuu se iltaisin tapahtuva mässäily.

Kun asiaa alkoi ajattelemaan, niin kyllähän se ihan järkeen käy. Päivisin on koko ajan kiire, yritän jotain ehtiä syödä samalla kun syötän lastani, saatan napostella jotain pientä aterioiden välissä, kun on nälkä. Ja sitten illalla, kun touhu rauhoittuu, lähtee syöminen käsistä. Vaikka periaatteessa tiedän paljon ravitsemusasioista, juurikin näiden laihdutusyrityksien takia, niin jollain lailla ymmärsin asian nyt ihan toisella tavalla.

Joku voisi varmaan ajatella, että kun nuo arvot nyt olivat hyvät, niin samaa tahtiahan voi jatkaa ihan hyvin. Minulle se kuitenkin oli herätyksen paikka, vielä voin asialle tehdä jotain, etten sairastuisi. Ravitsemusterapeutti oli äärimmäisen ärsyttävä, oli noloa joutua punnitukseen ja vyötärönympäryksen mittaukseen, mutta kyllä siitä hyötyä oli. Vielä ei voi sanoa, että onnistun tällä kertaa varmasti, mutta ainakin fiilis on erilainen. Ystäväni joskus sanoi, että täytyy olla valmis poistumaan omalta mukavuusalueeltaan, kun alkaa laihduttaa. Silloin mietin, että mikä mukavuusalue, tottahan sitä nyt laihtua haluaa, sehän sitä mukavuutta lisää. Mutta kyllä se vaan niin on, että muutosta täytyy tahtoa tarpeeksi, eikä se muutoksen aloitus ole niin kovin mukavaa. Täytyy olla sitkeä ja määrätietoinen.

Väkisinkin miettii jälleen kerran, missä asti jo olisin, jos tämän blogin aloituksesta lähtien olisin ollut sitkeä ja määrätietoinen ja pitänyt itseni kurissa.

Pullamössö, 135kg edelleen.