Vaikeudet ihmissuhteissa auttavat näköjään painonpudotuksessa. Oksettaa, eikä tee mieli syödä mitään. Mieli on silti harmaa, enkä osaa iloita siitä, että vaaka näyttää (patterinvaihdon jälkeen) edelleen pienempiä numeroita.

Mietin, että huomaako kukaan muutosta. Itse en peilistä katsoen mitään huomaa, sama tyhmä kaksoisleuka roikkuu mukana. Vaikka minulta painonlähtö on aina huomattu ensimmäisenä kasvoista. Mietin, korjaantuuko ihmissuhteeni, tykkäisikö se minusta enemmän kun olisin laihempi. Ehkä hän haluaa minut takaisin sitten, kun kiloja on takana paljon enemmän. Tai sitten ei, persoonani on tainnut tehdä lähtemättömän vaikutuksen, nimenomaan pahassa merkityksessä.
Mietin, miksen onnistu pitämään ystäviä. Johtuuko sekin painostani?
Mietin, mitä ilkeää kommenttia ex-mieheni vanhemmat viikonloppuna antavat, kertaakaan en ole välttynyt ikäviltä piikeiltä, koskien painoa.
Mietin, miksei ahdistus helpota kilojen lähdön myötä.

Olen aina ollut ns. kiltti tyttö. Kotona on opetettu, ettei vanhemmille sanota vastaan. Joskus pienenä vastasin itkien lankapuhelimeen, ja kun sukulainen kysyi, mitä kuuluu, vastasin edelleen itkien, että hyvää kiitos. Olen tainnut piilottaa kaikki pahat asiat näiden kilojen alle, ja kuvitellut että ne pysyvät haudattuna siellä. Eivät ne kuitenkaan pysyneet, ja toivottavasti kohta ei ole enää minkä alle piilottaa.

Askel kohti oman elämäni supersankariutta on kuitenkin otettu, muutenkin kuin vahtimalla syömisiä. Kohta toivottavasti pääsen tämän alistavan ikeen alta pois ja ehkä sitten puhkean kukkaan. Ehkä tämä typerä persoonallisuutenikin vaihtuu toisenlaiseksi.