Soon moro.

Eipä ole näkynyt tekstejä Rouva Pullamössöltä. Syy siihen on ilmeinen - repsahdus on käynyt ja varsin kovalla kolinalla. En tiedä kuinka paljon kadotettuja kiloja olen hankkinut takaisin, luultavasti kaikki. Nyt on (jälleen) aika tehdä ryhtiliike.

Inhoan itseäni, olomuotoani ja huonoa kuntoani. Miksi on niin helkkarin vaikea sitten tehdä asialle jotain? Turha puolustautua ihmissuhteiden hankaluuksia (ne olivat ja tulivat loppuunsa, check), läheisen menettämisellä (check), yleisinä vastoinkäymisinä (check, check, check, check).
Kun kaikki muu valuu paskana niskaan, on tosi tosi hauskaa valloittaa sohvanpohja herkkujen kanssa (not). Jos itkeminen kuluttaisi kaloreita, olisin varmaan jo missimitoissa.

Ja viikkoa myöhemmin...

Olen edelleen pystynyt pitämään kiinni itsekuristani. En ole nyt käynyt vaa´alla, pitäisi ehkä. Mutta olo on huomattavasti parempi. Polvet eivät ole enää kipeät, pystyn liikkumaan paljon vaivattomammin ja mieluusti liikunkin enemmän. Hyötyliikuntaa on tullut mukaan kuvioihin enemmän, ja se on hyvä.

Alkaa tämä herkuttomuus tuntua elämäntavalta, ihan niinkuin pitääkin. Välillä on yhä päiviä, jolloin tätä Rouva Pullamössöä edelleen vaivaa "munchies" (vaikken mitään pössyä polttelekaan), mutta sekin on pysynyt paremmin hallussa. Ennen kun munchies oli ihan päivittäinen ongelma, josta seurasi morkkis, josta seurasi lisämunchies. Ehkä rankaisin itseäni alitajuisesti syömällä lisää. Nyt kun munchies on iskenyt, olen kyllä syönyt (jotain mitä eteen sattuu), mutta ilman övereitä. Huraa sille!

Vaikeudet ihmissuhteissa auttavat näköjään painonpudotuksessa. Oksettaa, eikä tee mieli syödä mitään. Mieli on silti harmaa, enkä osaa iloita siitä, että vaaka näyttää (patterinvaihdon jälkeen) edelleen pienempiä numeroita.

Mietin, että huomaako kukaan muutosta. Itse en peilistä katsoen mitään huomaa, sama tyhmä kaksoisleuka roikkuu mukana. Vaikka minulta painonlähtö on aina huomattu ensimmäisenä kasvoista. Mietin, korjaantuuko ihmissuhteeni, tykkäisikö se minusta enemmän kun olisin laihempi. Ehkä hän haluaa minut takaisin sitten, kun kiloja on takana paljon enemmän. Tai sitten ei, persoonani on tainnut tehdä lähtemättömän vaikutuksen, nimenomaan pahassa merkityksessä.
Mietin, miksen onnistu pitämään ystäviä. Johtuuko sekin painostani?
Mietin, mitä ilkeää kommenttia ex-mieheni vanhemmat viikonloppuna antavat, kertaakaan en ole välttynyt ikäviltä piikeiltä, koskien painoa.
Mietin, miksei ahdistus helpota kilojen lähdön myötä.

Olen aina ollut ns. kiltti tyttö. Kotona on opetettu, ettei vanhemmille sanota vastaan. Joskus pienenä vastasin itkien lankapuhelimeen, ja kun sukulainen kysyi, mitä kuuluu, vastasin edelleen itkien, että hyvää kiitos. Olen tainnut piilottaa kaikki pahat asiat näiden kilojen alle, ja kuvitellut että ne pysyvät haudattuna siellä. Eivät ne kuitenkaan pysyneet, ja toivottavasti kohta ei ole enää minkä alle piilottaa.

Askel kohti oman elämäni supersankariutta on kuitenkin otettu, muutenkin kuin vahtimalla syömisiä. Kohta toivottavasti pääsen tämän alistavan ikeen alta pois ja ehkä sitten puhkean kukkaan. Ehkä tämä typerä persoonallisuutenikin vaihtuu toisenlaiseksi.

Pohdintaa

Pohdin itsekseni viime yönä syntyjä syviä. Minulla on elämässäni hiukan hankala jakso meneillään, on ollut jo hyvän tovin. Olen sillä hankaluudella oikeuttanut syömistäni, ja hankkinut itselleni vielä jättimorkkiksen niiden hankaluuksien päälle. Kun ahdistaa, on kiva syödä. Ja vaikka tuntuu, että syöminen on ollut ainoa asia, johon olen itse voinut vaikuttaa, minulla ei ole ollut tarpeeksi itsekuria lopettaakseni sen tyhjänpäiväisen mässäämisen.

On ollut aika helpottavaa huomata, että sitä itsekuria kuitenkin viimein löytyi. Henkinen olokin on parempi, kun nuo jättimorkkikset ovat jääneet pois. Ehkä tästä pääsen pikkuhiljaa oman elämäni sankariksi? Jos tässä onnistun, onnistun ehkä jossain muussakin asiassa. Myös kirjoittaminen auttaa, vaikkei tätä moni lukisikaan. Olen onnellinen, että kaksi viikkoa sitten sain sen herätyksen, jota niin kovasti kaipasin.

Olen aika onneton liikkuja, uiminen on jäänyt viime aikoina väliin kokonaan, ja tämän massan kanssa ei huvita vielä paljon kävelyä ihmeempää tehdä. Mutta olen ajatellut, että jos tässä nyt laittaisi yhden osa-alueen ensin kunnolla kuntoon (ravinto) ja sitten kun paino vähän enemmän putoaa, aloittaisi jonkun mukavan lajin. Olen aina tykännyt tanssimisesta, ja ehkäpä vielä johonkin tanssilajiin osallistunkin joskus. Näin ollen jatkan hyötyliikuntaa päivisin ja keskityn pitämään herkut kaupassa :)

Pullamössö, 130kg? (Käyköhän toi vaaka ihan täysillä?)

Oho??

Kävin vaa´alla. Se näytti 128kg. 7kg olisi siis humpsahtanut johonkin mystiseen toiseen ulottuvuuteen?
Voiko vaakojen välillä olla noin valtavia eroja??? En ole ihan varma, uskonko tähän kyseiseen yksilöön, vaikka mukavahan se olisi uskoa...

Perjantai on vaikea päivä

Ainakin normaalisti. Perjantaina on ostettu mässyherkut viikonlopuksi, luvattu (valheellisesti), että ne syödään vasta lauantaina, vaikka lauantaina yleensä ei ole jäljellä ollut kuin rippeet. Tällä kertaa kaupasta ostettiin ihan normaalia ruokaa, herkut jäivät miehen karkkipussiin ja minun Fazerina-patukkaan. Sipsihyllyllä mietin, josko olisin ottanut jonkun pienen pussin, mutta päädyin olemaan ilman. Pelkään, että pienestä lähtee taas vauhtiin se kamala riippuvuus, jonka nyt tunnen jollain lailla taltuttaneeni.

Ihan niinkuin housut olisivat vähän löysemmät? Pitäisi kaivaa vaaka, tuo totuuden torvi, esiin.

Edistysaskel nro 1?

Olen ollut viikon ilman sipsejä. Ja karkkia. Tänään oli kaupassa hetki, jolloin en edes ajatellut ostavani herkkupusseja kotiin. Olen aika ylpeä itsestäni.

Pullamössön paluu

On se ihmisen mieli kummallinen. Vaikka kuinka on "yrittänyt" kunnostautua tässä projektissa, on käsi hiipinyt kuin itsestään sipsipussin suuntaan iltaisin. Tai karkkipussin, tai ihan minkä vaan. Ja itseasiassa sain sille toissapäivänä hyvän selityksen.

Jouduin tuossa käymään sokerirasitustestissä, kun synnytyksestä tuli vuosi vierähtäneeksi. Oli tarkoitus jälleen kerran kunnostautua pari viikkoa ennen sitä testiä, että tulisi hyvät arvot. Mutta arvatkaapa mitä. Unohdin koko testin. Edellisenä päivänä kännykkä siitä sitten muistutti, ja pelkäsin kuollakseni, että kaikesta mässäilystä johtuen arvot olisivat päin prinkkalaa ja minulla todettaisiin aikuisiän diabetes.

Toisin kuitenkin kävi. Kaikki on kunnossa, kolesteroliarvot ovat ihanteelliset, ei mitään vikaa missään! Tulosten kuulemisen yhteydessä minulla oli puolentoista tunnin aika ravitsemusterapeutille. Ja kun päivien ruokarytmiä ja -määriä käytiin läpi, terapeutti totesi, että syön päivisin liian vähän. Ja siitä sitten johtuu se iltaisin tapahtuva mässäily.

Kun asiaa alkoi ajattelemaan, niin kyllähän se ihan järkeen käy. Päivisin on koko ajan kiire, yritän jotain ehtiä syödä samalla kun syötän lastani, saatan napostella jotain pientä aterioiden välissä, kun on nälkä. Ja sitten illalla, kun touhu rauhoittuu, lähtee syöminen käsistä. Vaikka periaatteessa tiedän paljon ravitsemusasioista, juurikin näiden laihdutusyrityksien takia, niin jollain lailla ymmärsin asian nyt ihan toisella tavalla.

Joku voisi varmaan ajatella, että kun nuo arvot nyt olivat hyvät, niin samaa tahtiahan voi jatkaa ihan hyvin. Minulle se kuitenkin oli herätyksen paikka, vielä voin asialle tehdä jotain, etten sairastuisi. Ravitsemusterapeutti oli äärimmäisen ärsyttävä, oli noloa joutua punnitukseen ja vyötärönympäryksen mittaukseen, mutta kyllä siitä hyötyä oli. Vielä ei voi sanoa, että onnistun tällä kertaa varmasti, mutta ainakin fiilis on erilainen. Ystäväni joskus sanoi, että täytyy olla valmis poistumaan omalta mukavuusalueeltaan, kun alkaa laihduttaa. Silloin mietin, että mikä mukavuusalue, tottahan sitä nyt laihtua haluaa, sehän sitä mukavuutta lisää. Mutta kyllä se vaan niin on, että muutosta täytyy tahtoa tarpeeksi, eikä se muutoksen aloitus ole niin kovin mukavaa. Täytyy olla sitkeä ja määrätietoinen.

Väkisinkin miettii jälleen kerran, missä asti jo olisin, jos tämän blogin aloituksesta lähtien olisin ollut sitkeä ja määrätietoinen ja pitänyt itseni kurissa.

Pullamössö, 135kg edelleen.

Repsahduksista uuteen loistoon?

On tuo ruokavaliopuoli ollut hiukan retuperällä. Mikä ihme siinä on että sohvalla möllöttäminen mieluiten herkkukipon kanssa on paljon kivempaa kun urheilu? Miksei niitä herkkuja vaan osaa jättää kauppaan, tai edes kaappiin? Herkuttelusta tulee morkkis ja närästys. Ja aikaa kuluu hukkaan, kun päivästä toiseen lykkää sitä välttämätöntä asenteenmuutosta. Jos tämä mössö olisi jo alunperin pitänyt kiinni terveellisestä ruokavaliosta, ei varmaan mitään mössöä olisikaan enää. Plaaaaah.

Liikunta on kuitenkin tavalla tai toisella kuulunut melkein päivittäiseen elämään. Olen käynyt yhdellä pidemmällä lenkillä (olipahan ihan perkeleellisen kylmä tuuli, naama oli jäätyä ja pudota pois) ja touhunnut hyötyliikuntaa vähän pienemmässä mittakaavassa. Yritän hokea itselleni, että pienistä teoista kasvaa iso virta, ihan pikkuhiljaa.

On ne hylkeetkin rantakunnossa...

Rouva Pullamössö kunnostautui tänään ottamalla härkää sarvista ja painumalla aamutuimaan uimahallille. Vasta hankittu uimapuku vaati päästä käyttöön - sen verran sillä oli hintaa että ei kehdannut syytää rahoja ihan kankkulan kaivoon.

Pohjustukseksi on ehkä kerrottava, että uimahallissa olen viimeksi vieraillut ehkä ala-asteella, siis noin 20 vuotta sitten. Olen aina VIHANNUT uimahalleja, vihaan olla alasti vieraiden ihmisten keskellä, eikä nämä kilot ole ainakaan yhtään sitä tunnetta helpottaneet. Uiminen itsessään on ihan ok, olen sitä kesäisin harrastanut luonnonvesissä. On vain pitänyt löytää syrjäinen ranta, minne ei taatusti eksy kukaan fiksu ihminen.

Uimaan menoa ei tänäänkään voinut harkita, olisin varmasti jänistänyt jos olisin miettinyt kaksi kertaa. Pakkasin vaan kamat reppuun, hyppäsin autoon (Mitäs hyötyliikuntaa se tuollainen on, kysytte varmaan. Puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että meillä on lähimpään uimahalliin 20km matkaa, jos olisin hyötyliikkunut, olisin varmasti tuupertunut matkan varrelle) ja hurautin menemään. Pukuhuoneessa oli lähellä, ettei jänistys iskenyt. Pakko se oli vaan ottaa vaatteet pois, ja kun kukaan ei nähnyt, kävin pukuhuoneen vaa´alla. Se näytti 129 kg. Taidan tästä lähtien maksaa ilomielin pelkästä vaa´an käytöstä koko uimahallimaksun, niin armollinen tuo taivaallinen vaaka oli!

Suihkuun mennessä hoin itselleni, että älä välitä, vaikka kaikki tuijottais. Yllättäen siellä kuitenkin oli ihan normaaleita ihmisiä, ihan normaaline kroppineen. Ei mitään missejä. En huomannut, että kukaan olisi tuijottanut.

Uin puolisen tuntia, matkaa tuli jotain 500m. Matkalla ja kulutetuilla kaloreilla ei tässä tapauksessa ole mitään väliä, tarkoitus oli ottaa henkinen ote uimahalleihin. Tunnen sen myös tehneeni, ajatus uudelleen menemisestä ei kauhistuta laisinkaan. Hyvä Pullamössö!!

Matka alkaa

Hei, olen Pullamössö. Olen kolmikymppinen "ikuinen laihduttaja". Tänään vaaka näytti 135kg ja päätin, että on aika ryhtyä sanoista tekoihin. Läskin on lähdettävä, sekä terveyssyistä että siksi, että olen pirun kyllästynyt paisumaan ja näyttämään ihrakasalta. 
Olen reilun viikon verran siistinyt syömisiäni, mutta se ei nyt taida riittää. Vihaamani liikunta on otettava mukaan kuvioihin ja myös asenteeseen on tultava muutos.

Elämänmuutos on tänään alkanut tunnin lenkillä.

Tämä blogi olkoon päiväkirja tällä vaikealla matkalla.